Rauniolla Lyrics

Rauniolla lyrics

[ASKELMILLA]



[esinaytos]



[MAAILMALLE]



Kuun vielä varttuessa 

kulki kuiskaus päällä veen kaukaa. 

Aallot levotonna löivät 

vasten sateen pieksemää rantaa. 



Kauan hiljaisia lienneet 

salot alla pohjoisen taivaan. 

Vain yksinäinen vire tuulen soi. 



Keihäs karhunkaatajan 

maassa saaliin vierellä vartoi 

vaiti suurta laivaa saapuvaa. 



Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen 

ja päivä laski taas. 



Kuulkaa huuto korppien 

halki taivaiden, 

näin saapuu tuho jumalten 

maailmaamme. 



On tullut se aika jolloin auringon pyörä 

veren vuodatuksesta katkeaa. 



Liput kauniit liehuen 

airut rantakiville astuu. 

He miekoin meitä tervehtivät, 

vapaudesta puhua saavat. 



Loimet vieraat yllänsä 

puiseen ristiin veriveli tarttuu. 

Hän suden mahdin mielii taltuttaa. 



Keihäs karhunkaatajan 

vastaan käärmekieltä nyt nousee 

ja iskee läpi kurjan sydämen. 



Vaan eivät sankarit enää nouse raunioille 

ja laulumme tuuli vie. 



Kuulkaa suru metsien 

halki aikojen, 

on pyhät kivet kaadettu 

ja kansa voipunut. 



Valtaa kuoleman sylistä 

uhmaa teräs välkkyen. 

Tuoni käsissä jumalten, 

maine miehen ikuinen. 



Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit kärventävät 

ja syyttömien sielut tuomitaan. 

Kuinka riistävät he jumalat nyt viereltämme, 

vaikenevat tuhannet edessä murhaajan. 



Kirveenkuva rinnalla 

karhun lailla taistellen, 

Ukon voima sydämessä 

vielä kaatuu viimeinen.



[RAUNIOILLA]



[loppunaytos]



[English translation:]



[AT THE RUINS]



[AT THE FOOTSTEPS]



[prologue]



[TO THE WORLD]



Under the growing moon 

there drifted a whisper with a distant stream. 

Waves beating restlessly 

the tired rain-lashed shore. 



For long the wilds under the northern sky 

silent may have been. 

Resounded only with a breath of wind. 



The spear of a bear-hunter 

lay on the ground by its prey. 

Awaiting the arrival of a craft. 



Yet no one foresaw the dawning 

and thus set another day. 



Hearken to the ravens' cry 

across all heavens. 

Behold as the gods 

of our world fall. 



It is time for the wheel of the sun 

to break by the flow of blood. 



Under such fair colours 

the harbringer steps ashore. 

By a sword his companions salute us, 

yet of freedom they may speak. 



Dressed in strangest garment 

claimed kindred grasps a wooden cross. 

What strength in wolves he wishes to tame. 



The spear of a bear-hunter 

now risen against the serpent's tongue. 

Striking through the vile heart. 



Yet no hero shall rise on the ruins 

and our song may drift with the wind. 



Hear the sorrow of the woods 

across all known times. 

Sacred stones are overturned 

and the folk so weary. 



Steel agleam defies sway 

on the lap of death. 

Demise in the hands of gods, 

a worthy name forever spoken. 



And lo! the torches lit scorching carnage, 

condemning all the guiltless souls. 

How dare they bereave us our gods, 

now thousands fall silent at murder. 



Sign of the hammer on a warrior's chest 

he battles like a bear. 

With strength of Ukko deep in his heart 

the last man now may fall. 



[AT THE RUINS]



[epilogue]